Palautumisaikaa ei voi suorittaa

Tärkeiden tavoitteiden saavuttamisen jälkeinen tyhjyys voi tuntua lamauttavalta. Urheilijan suuret fyysiset ja henkiset ponnistelut vaativat vastapainokseen kunnollista hiljentymistä ja jopa pysähtymistä. Erityisesti mieli kaipaa usein uudelleen ohjelmointia kun aiemmin tekemistä tarkasti ohjannut fokus onkin muuttunut. Kun mielelle ja keholle antaa niiden tarvitseman ajan lepoon ja nollaukseen, jää parhaassa tapauksessa jälkeen hedelmällinen maaperä uusille tavoitteille, haasteille ja suunnille; sitten kun sen aika taas koittaa.

Nyt pari viikkoa Trofeo Kiman vuorikilpailun jälkeen pikkuhiljaa tuntuu, että omat henkiset ja fyysiset voimat alkavat vähitellen palautua. Vaikka olin varautunut siihen, että lähes kymmenen tunnin suoritus vuorilla tulisi vaatimaan veronsa, on palautumisprosessi silti aina yhtä yllättävä. Ensimmäinen viikko kilpailun jälkeen meni jälkihuuman, matkustuksen, pienen flunssan ja töihin paluun sekamelskassa ja vasta seuraavalla viikolla sukelsin kunnolla palautumislaakson syövereihin. Väsy oli kova eikä treenaamisen ja juoksun ajattelukaan houkutellut. Eniten veti puoleensa sängynpohja kirja kainalossa. Oli jännä huomata, miten heti kilpailun jälkeen olin tarmoa puhkuen jo tehnyt suunnitelmia ensi vuodelle ja sitten muutaman päivän jälkeen ajatuskin moisista kisoista lähinnä ärsytti. 

Kilpailujen ja suurten tavoitteiden jälkeiset henkiset kuopat ovat yleisiä. Olin itse asiassa vähän odottanutkin, että saattaisin moisesta päästä itsekin nauttimaan mutta yllätyin, että kuoppa tulikin viikon verran jälkijunassa. Ehdin jo melkein uskoa, että olin päässyt pälkähästä. Tavallaan koin myös syyllisyyttä, että fiilis on niin kehno, vaikka kaikki meni kisassa niin hyvin. Ja kummasti sitä alkaa heikkona hetkenä myös kyseenalaistamaan oman suorituksen arvoa ja tasoa. Tiedostin kuitenkin, että ylä- ja alamäet kuuluvat urheiluun ja elämään ja että suurten tavoitteiden jälkeen takki voi tuntua tyhjältä. Aiemmin olen kokenut henkisiä kuoppia erityisesti pettymysten jälkimainingeissa ja niistä olen oppinut, että tunteiden pitää antaa tulla ja tuntua. Ikäviltä tuntuvien ajatusten tai tunteiden pois lakaiseminen ei jätä tilaa asioiden käsittelyyn ja henkiseen palautumiseen. Ei ole heikkoutta olla tunteva ihminen ja kaivata suurten fyysisten ja henkisten ponnistelujen jälkeen täyttä lepoa mielelle ja keholle. Välillä on myös tervettä suunnata fokus jonnekin aivan muualle. Kun jälkipyykin hoitaa kunnolla loppuun, oppii jotain itsestään ja kasvaa ihmisenä ja urheilijana.

Olin tietoisesti päättänyt, ettei kalenterissani olisi enää mitään suuria kilpailullisia tavoitteita loppukaudelle Trofeo Kiman jälkeen. Olen kokenut sen, miltä tuntuu lähteä kisaamaan ilman tekemisen intoa, eikä se ole sellaista puuhaa, minkä puolesta tunnen paloa. Usein henkinen palautuminen ja motivaatio kulkevat käsi kädessä fyysisen palautumisen kanssa. Italian vuorikisa oli itselle suuri ja uudenlainen rypistys, enkä osaa oikein arvioida, kuinka kauan palautuminen kestää. Mielenkiinnolla odotan, miten kroppa ja mieli lähtevät palautumaan mutten tahdo laittaa kalenteriin deadlinea tuolle prosessille. Onnekseni viime päivinä mieli ja keho ovat alkaneet jo tuntua omilta mutta juoksujalka on ollut vielä kovin tahmea. Lenkkipolkujen sijaan mieli vetää kiipeilyn pariin ja siihen onkin nyt ihana sukeltaa antaumukselle juoksukesän jälkeen. Syksyn viiletessä ja iltojen pimetessä on myös ihana käpertyä teemukin kanssa vilttien alle hyvä kirja seuranaan. Ja ruskasta voi nauttia myös puolukoita keräillen tai rauhakseen käppäillen. Eiköhän se juoksu taas ala kutsua kun sen aika koittaa.